Kilpikonna ja jänikset

Palasin pitkän hiljaiselon jälkeen lukemaan blogia, koska joku muukin oli siihen käynyt tutustumassa. Palasin muistoissani Chinon isäntäperheeseen, mukaviin yhteisiin illallisiimme ja heti rupesi hymyilyttämään. Muistin ikääntyneen isoäidin. Olen häpeäkseni unohtanut hänen nimensä, mutta muistan hänen kasvonsa ja olemuksensa.

Lisäksi mummo oli ovela. Vaikka jalat olivat jo hyvin hitaat, pää pelasi loistavasti.

Hänellä oli lähes pettämätön strategia palata sänkyyn pötkölleen sen sijaan, että olisi mennyt pesulle. En enää muista, miksi hän ei erityisemmin pitänyt nahkansa kastelemisesta, mutta luulen että sillä oli tekemistä kylmän vuodenajan ja puutteellisen lämmityksen kanssa. Ymmärrän hyvin!

Välttääkseen kylpyä hän käytti seuraavaa taktiikkaa: syötyään tarpeeksi illallista muori ilmoitti menevänsä vessaan ja nousi ruokapöydästä tukea ottaen hitaasti huojuen ylös. (Minä en ollut koskaan varma, pärjäisikö hän yksin, mutta hän oli aina omatoiminen.) Seuraavaksi hän laahusti kuluneissa tohveleissaan keittiön ovelle, liu’utti sitä auki vain hieman pitääkseen lämmön keittiössä, ahtautui raosta käytävään ja liu’utti oven kiinni.

Sitten minä ja Miharu-san kuuntelimme.

Laahust, laahust, laahust. Vessan ovi klonk.

Hiljaisuus.

Vessa vedetään svuush, vessan ovi klonk.

Laahust, laahust, laahust…hiljaisuus…liukuovi vedetään varovasti auki ja sitten kiinni.

Mutta mummo ei ole palannut keittiöön vaan on oikaissut käytävästä omaan huoneeseensa! Väsymätön kilpikonna jätti pöydän ääressä mutustavat jänikset varjoonsa.

Minua se nauratti joka kerta, Miharu-sania se taisi lähinnä turhauttaa. Hän yritti parhaansa mukaan saada äitiään pois sängystä muistakin syistä kuin ruokailua ja vessakäyntiä varten, mutta muistan hänen onnistuneen ehkä kerran. Lämpimien vällyjen vetovoima oli lähes voittamaton.

Onkohan isoäiti vielä elossa? Hän on pian lähempänä sataa kuin yhdeksääkymmentä, jos ei ole nukkunut pois… Mummot ovat parhautta.

(Oma mummoni juhlii tänä vuonna yhdeksänkymppisiään ja veljentyttöni täyttää kaksi. Ulkomailla asumisessa on omalta kannaltani se erittäin huono puoli, että perheen ja sukulaisten kanssa pystyy viettämään aivan liian vähän yhteistä aikaa. Haluaisin olla enemmän läsnä.)

Riisikakkuja Itävallassa

Eilen päätimme kämppäkaverini kanssa mennä retkelle Dobratsch-vuorelle. Eväitä varten ei ollut tarpeeksi leipää jäljellä, joten retkitoverini päätyi minun tietämättäni riisin keittoon. Kuullessani tästä sanoin heti voivani tehdä meille onigireja, sillä Hiroshiman isäntäperheessä olin oppinut niitä tekemään – tai no, oman versioni ainakin.

En ollut tehnyt yhtäkään riisikakkua Japanista palattuani, mutten epäröinyt ryhtyä toimeen. Jopa käytössä oleva riisikin oli japanilaista! Lisäksi kaapista löytyi Anpanman-riisimaustetta, mikä oli melkein liian hyvää ollakseen totta. Puuhaan ryhtyminen toi mieleen selkeän muistikuvan isäntäperheen sekalaisesta huushollista ja omasta aamuisesta väsymyksestä riisikolmioita taputellessa…

Vettä käsien kostuttamiseen, suolaa kämmeniin hierottavaksi, keitetty riisi, riisimauste, lohta, merilevää. Aluksi riisi polttaa käsiä ja on pakko odottaa sen jäähtymistä.

Jos riisiä ottaa liian vähän, ei sisälle mahdu laittamaan täytettä. Jos ottaa liian paljon, on evästä hankala syödä. Jos riisiä pyörittelee käsisään liian kauan, painautuu se liian tiiviiksi, ja onigiri tuntuu puraistessa kovalta. Muistan, kuinka Hiroshiman isäntäperheen äiti moitti tekeleitäni. Sitten hän näytti, kuinka käsien asennon ja liikkeen ollessa optimaalinen ei riisipalloa tarvitse pyöräyttää kämmenissä montaakaan kertaa kun mehevä kolmiokakku on jo valmis. Helppoa kun sen osaa.

Eilisiä luomuksiani en kyllä oikein kehtaisi kutsua onigireiksi ulkonäön puolesta, mutta ainekset olivat oikeat ja aikomuskin vilpitön. Yhden selkeän virheen tein: käärin merilevän riisin ympärille heti, mikä johti levän muhjaantumiseen ja teki puraisemisesta hankalaa. Maussa ei kuitenkaan ollut valittamista. Eväinä riisikakut ovat mitä parhaimpia.

Kirje

Kirje Muromoto-saniltaSain torstaina iloiseksi yllätyksekseni kirjeen Hiroshimasta, ensimmäisen vapaaehtoistyöpaikkani ihanalta emännältä, Muromoto-sanilta. En ollut kuullut hänestä Hiroshimasta lähdön jälkeen mitään, välissä siis puolentoista vuoden hiljaisuus. Itse kirjoitin hänelle lyhyen kirjeen sekaisin japaniksi ja englanniksi aiemmin keväällä. En vieläkään ymmärrä kaikkea, mitä Muromoto-san kirjoittaa, mutta suunnilleen että

  1. Itävallasta tulee hänelle mieleen Sound of Music,
  2. mahdankohan kiipeillä vuorilla,
  3. olisi mahtavaa jos tulisin käymään
  4. オウテイ さん ばんざ—い!! = Outi san banzaaaaai!
  5. odotan kirjettäsi 私のかしこい むすめ (fiksu tytär)
  6. aviomies nukkui pois maaliskuussa, nyt ollaan kahdestaan tyttären kanssa.

Huh, nyt on aivan välttämätöntä palata japanin opintojen pariin.

Kuvassa nuijin riisiä (luullakseni) uuden vuoden riisikakkuja varten (en ole enää ihan varma, mitä varten se oli) buddhalaisessa temppelissä, jonne Muromoto-san minut kerran vei. Oli tosi mukavaa!

Tuhannet kiitokset kirjeestä.

Postimerkit

 

Reilu vuosi Japanin jälkeen

Kirjoitin Maailmanvaihtoa-lehden viimeisimpään numeroon jutun otsikolla ”vuosi Japanin jälkeen”. Tässä alla lähes sama leipäteksti. Pyrin vastaamaan lyhyesti kysymyksiin millaisia muistoja Japanista jäi ja miten vapaaehtoiskokemus näkyy elämässäni nykyisin.

Lähtö Japaniin merkitsi minulle montaa asiaa: Oli hienoa päästä matkaan etenkin siksi, että harrastan aikidoa ja halusin oppia Japanin kielestä ja kulttuurista. Lähtö antoi myös lisäaikaa ennen vakituisesti työelämässä aloittamista ja oli keino pakottaa itseni epämukavuusalueelle. ”Oppia, oppia, oppia. Sehän tässä on tavoitteena”, kirjoitin ennen lähtöä muistutukseksi itselleni.

Lähtiessäni luulin osaavani kieltä auttavasti, mutta heti ensimmäisellä viikolla itkin turhautuneena japanin oppitunneilla. Puolen vuoden aikana opin kieltä kuitenkin niin paljon, että vapaaehtoistyöjaksoni lopulla pystyin juttelemaan paikallisjunassa tuntemattoman sedän kanssa. Tekstikirjakin tuntui helpolta.

Kun nyt katson japanin kielen muistiinpanojani, muistan niistä vain murto-osan. Kielitaidon rapistumisen myötä yhteyden pitäminen ihmisiin moniin ihmisiin on jäänyt, sillä käsillä huitominen ei kirjoittamiseen välity. Mykkyyteni harmittaa ja hävettää minua. Haluaisin kertoa isäntäperheilleni ja työpaikoilleni, mitä minulle kuuluu ja eritoten kiittää heitä siitä, että he ottivat minut elämäänsä.

Kun asuin isäntäperheessä Hiroshimassa minua ärsytti, että minut vedettiin mukaan perheen uskonnolliseen elämään. En aluksi osannut tai tohtinut sanoa ei, enkä onnistunut siinä myöhemminkään. Uskonnollisissa seremonioissa, joista en ymmärtänyt juuri mitään, minut määrättiin istumaan eturiviin ja laitettiin laulamaan mukana. Nykyisin mieleni täyttää kuitenkin kiitollisuus kaikkia kohtaan. Hyviä hetkiä, niin arkisia kuin juhlallisiakin, oli paljon, ja Japanissa pitämäni blogi auttaa muistamisessa!

Palasin Eurooppaan maaliskuussa 2013. Vietin Suomessa kaksi viikkoa ja lähdin sitten Itävaltaan, jossa asun edelleen. Japanin kokemusten käsitteleminen sulautui siis heti seuraavaan sopeutumisprosessiin. Nousevan auringon maassa sain kokea aavistuksen siitä, millaista on olla täysin vieraassa ympäristössä lähes kielitaidottomana. Sellaisessa tilanteessa jokainen pieni hymy ja ystävällinen sana tuntuivat hyvältä. Olen nyt täällä Itävallassa itse ollut parhaani mukaan se hymy ja ”Mitä kuuluu?” -kysyjä. Omasta kuoresta täytyy kerta toisensa jälkeen tulla ulos, jos haluaa luoda kontakteja ihmisiin. On tärkeää olla ja tehdä yhdessä toisten kanssa, vaikka olisikin helpompaa jäädä omiin oloihin.

Tärkein asia, jonka epämukavuusalueelle joutuminen minulle opetti, oli olla pelkäämättä virheitä ja luottaa itseensä. Siitä on ollut täällä paljon hyötyä, sillä esimerkiksi kieltä puhuessa on ensisijaista tulla ymmärretyksi. On myös asennoiduttava siten, ettei luovuta heti, kun alkaa epäilyttää ja turhauttaa. Itseluottamuksen kanssa on edelleen päivittäin niin ja näin, mutta ilman puolta vapaaehtoistyövuotta Japanissa tuskin olisin vakituisessa työsuhteessa vieraassa maassa.

Reilu vuosi sitten: Puolet edessä

Olen täällä Hiroshiman seudulle vielä kaksi viikkoa. Tammikuun 13. päivä vaihdan maisemaa ja lähden loppuajaksi Chinoon, Naganon prefektuuriin.

Työpaikan vaihtaminen oli aikamoinen prosessi. Minulla oli asioiden sotkemisessa osani, tietysti, mutta siihen on syynsä.

Näitä ihmisiä tulee ikävä. Toisaalta, olen osittain aika väsähtänyt ja kiitollisuuteni on osittain velvollisuudentuntoista.

Joulukuussa kieliopinnot jäivät todella vähiin.

Vanha luonnos 1: Aikidon harjoittelemisesta

Tulin pitkästä aikaa lukemaan blogini läpi ja löysin julkaisemattoman postin, jonka olen kirjoittanut noin vuosi sitten tammi- tai helmikuussa. Toivottavasti en koskaan unohda tätä kokemusta:

Hiroshiman kuivan kauden jälkeen on ollut mukava harjoitella jälleen aikidoa. Matkan kokonaistreenisaldo tatamilla on jokseenkin surkuhupaisa määrässä laskettuna, mutta muut dojon ulkopuolella tapahtuneet asiat ovat myös olleet tärkeitä.

Viime viikon sunnuntaina harjoittelin nuoren pojan kanssa, jolle en millään saanut onnistumaan haluamaani tekniikkaa. Vaikka kuinka hengitin syvään ja keskityin. Sisällä olin vihainen.

Seuraavan tiistain harjoituksissa tuo samainen nuori mies pokkasi minut harjoitteluparikseen – ja treenaaminen oli todella antoisaa!

Onko hyvä treeni sellainen, missä kaikki onnistuu? Vai sellainen, missä on rehellisesti kohdannut itsensä?

Pari on peili. Ei se kai hänen vikansa ole jos tekijänä vetää, työntää ja vääntää.

Ajattelin tosi pitkään, että on tiettyjä ihmisiä, joden kanssa en koskaan pysty harjoittelemaan siten, että homma toimisi rehellisesti. Paskat. Ei se vaadi kuin tinkimätöntä treenaamista.