Auringon juurella: Puuttuva perstuntuma

Julkaistu Karjalaisessa pe 19.10.2012

Pian on takana kolme viikkoa Japanissa. Tulin tänne elämään paikallista arkea vapaaehtoistyöntekijän roolissa. Ensimmäiset kymmenen päivää Tokiossa alkuvalmennuksen merkeissä kuluivat hujauksessa. Joensuuhun tottuneelle tuo metropoli oli lähes käsittämätön: röykkiöittäin rakennuksia silmänkantamattomiin, moottoriteitä kahdessa tasossa, lukemattomia raiteita ja junalinjoja sekä osoitesysteemi, joka perustuu talojen rakennusjärjestykseen. Asioihin oli parempi suhtautua rauhallisesti kuin lehmä ja suunnistaessa noudattaa hyväksi havaittua sääntöä: mene vain niin pitkälle, että osaat takaisin lähtöruutuun.

Eksyin tietysti heti ensimmäisenä päivänä. Kahdesti, mennen ja tullen.

Hukkaan joutumisessa ei varsinaisesti ole mitään ongelmaa, pikemminkin se on jännittävää ja opettavaista. Ongelma muodostuu siitä, että aamulla kielikurssiryhmä ja illalla isäntäperhe odottavat saapuvaksi tiettyyn kellonlyömään mennessä, ja on harmillista aiheuttaa turhaa huolta.

Ladan radiota käännetään lujemmalle moottorista kantautuvan räminän peittämiseksi. Samaan tapaan lievitty tämä ongelma hiukan sillä, ettei omista aikarautaa. Rannekelloa ei ole koskaan ollutkaan, oma vanha Nokia on Japanissa hyödytön (akkukin loppunut jo ajat sitten), eikä eteläisemmällä leveyspiirillä osaa arvioida vuorokauden aikaa varsinkaan pimeyden saavuttua.

Perstuntuma puuttuu, eikä pelkästään suunnistaessa.

Tämän matkan tarkoitus ei niinkään ole huhkia niska limassa ja hyväntahtoisen auliisti parantaa suomalaisella tietämyksellä kaikkia epäkohtia, vaan kyse on pikemminkin kulttuurivaihdosta. Vapaaehtoistöiden tekeminen on keino sukeltaa tutusta poikkeavaan elämänmenoon pintaa syvemmältä. Vessan huuhtelunapin arvuutteleminen eri bideevaihtoehtojen joukosta on vasta alkua. Viisainta on sulkea kansi ennen yrittämistä.

Ennen saapumistani tähän maahan kuvittelin voivani jotenkin purkaa japanilaisten ”arvoituksen”, siis löytää totuuden heitä koskevista ristiriitaisista käsityksistä. Ovatko he niin outoja ja mahdottomia oppia tuntemaan kuin usein väitetään? Tässä vaiheessa matkaa on mahdotonta analysoida jotain, mistä on nähnyt vain vilauksen. Ja lopulta on oikeastaan kiinnostavampaa kysyä, mitä arvoituksen ratkaisuhalu kertoo minusta. Myönnän, että siinä on varmasti mukana oikeassa olemisen tarvetta tai ainakin näkemys siitä, että ”japanilaisuuden” tulisi olla täysin purettavissa minun maailmankuvani käsitteitä käyttäen.

Niin helposti lipsahtaa arvottamaan asioita oikein – väärin-akselilla. Mistäköhän se johtuu? Ja osaisinko edes purkaa suomalaisuuden käsitettä?

Paljon tietoa, ymmärrystä ja osaamista puuttuu.

(Lukija tietysti ymmärtää, että löysin lopulta perille sekä kielikurssille että isäntäperheen luokse. Aamulla kysyin neuvoa poliisilta ja illalla tarkistin reppuni vielä kolmannen kerran – ja kartta löytyi.)

Mainokset

Vapaapäivä Hiroshimassa

Viime tiistainen vapaapäivä meni okaasanin työpaikalla pensseleiden kanssa huseeratessa. Tänään lähdin omatoimiretkelle alas laaksoon, Hiroshimaan. Halusin ehdottomasti nähdä Gembaku Doomun (原爆ドーム) ja käydä Hiroshiman rauhanpuistossa (広島平和宣言) ja siellä olevassa museossa.

Tähän mennessä olen nähnyt Hiroshimaa jo useaan otteeseen, mutta vain aina auton takapenkiltä vihannesten toimitusreissuilla. Gembaku doomusta en ollut nähnyt vilaustakaan. Valokuvien perusteella toki tiesin, miltä rauniot näyttävät, ja turisti-infosta saadun kartan avulla suunnistin paikalle.

Oli omituista puikkelehtia modernin miljoonakaupungin maisemassa kaikesta mahdollisesta kiireestä ja pörinästä huvittuneena – ja kun seuraavan kerran käänsi katseensa, nähdä kuuluisat rauniot. Siinä ne seisovat vehreyden keskellä kaikessa rauhassa. Yritin kuvitella taaksepäin elokuun alkuun vuonna 1945. Tämä sama kaupunki aloittelemassa uutta päivää, joka tuleekin olemaan maailmanloppu. Hyvin hämmentävää.

Käsittämättömintä on kai lopulta se, kuinka asiat voivat muuttua niin äkisti ja niin täysin.

Ja se, että ihmiset jaksavat eteenpäin vaikka maailma on tuhoutunut ulkoisesti ja sisäisesti.

Ja se, että toisaalla istutaan nojatuolissa ystävien ympäröimänä kaakaomuki kädessä kun samaan aikaan toisaalla sota on arkipäivää.

Yritän hahmottaa näitä asioita yleisellä ja yksityisellä tasolla yhtä aikaa. Yritän miettiä monesta eri näkökulmasta. Yritän mennä eri kokijoiden nahkoihin. Yritän käsittää, missä rajat menevät, mutta se on hankalaa. Minulla on vain vähän sekä tietoa että ymmärrystä, ja rajallisesti resursseja hankkia lisää. Huoh.

Yksi asia lienee selvä: ei enää koskaan Hiroshimaa ja Nagasakia. Kaksi saa riittää ilman kolmatta.

Gembaku Doomulta (näyttääpä pöljältä, mutten tiedä miten sen kääntäisi fiksusti) matka jatkui rauhanpuistoon. Siellä oleva rauhanmuseo oli siinä määrin mielenkiintoinen, että vietin siellä yli kolme tuntia vaihtuvien koululaisryhmien velloessa ympärillä.. Vierailu herätti paljon ajatuksia ja tunteita – ja sai jalat väsymään. Ei ole mitään valitettavaa.

Mahtava seikkailu

Vapaaehtoistyöpäivän päätteeksi olen suunnistamassa Kumuran asemalle. On pimeää, enkä ole liikkunut täällä päin Hiroshimaa koskaan ennen. Jos myöhästyn junasta, en ehdi viimeiseen kotiinvievään bussiin, eikä minulla ole puhelinta jolla soittaa. Seikkailun makua!

Karttana toimi tuloste Googlemapsista. Katulampun valossa tihrustaessa huomaan harhautuneeni hieman ja päätän kääntyä takaisin. En tiedä paljon kello on, mutta kuulen lähestyvän junan ääntä. Pian veturin etuvalot ilmestyvät näkyviin ja tajuan junan olevan saapumassa asemalle, joka on ilmeisen lähellä – ja kuitenkin niin kaukana. Juokseminen ei paljoa auta: kun pääsen laiturille asti on raide jo autio.

Voi perse, nyt okaasan suuttuu.

No, ei tässä kai muutakaan voi kuin ostaa automaatista lipun. Mietin loput sitten, kun pääsen Yanoon asti, jossa pitäisi hypätä bussiin.

Yhden raiteen asema on hyvin hiljainen. Ainoastaan yksi vähän kuluneen näköinen mies istuu penkillä kassiensa kanssa. ”Sumimasen ga, ima nanji desu ka?” kysyn häneltä, ja vastaukseksi hän näyttää rannekelloaan. Juna, johon minun piti ehtiä lähtee klo 21.09 ja nyt aikarauta näyttää klo 20.50. Yokatta! Olinkin tosi ajoissa! ”Arigatoo gozaimasu!” kiitän miestä ja käyn huojentuneena istumaan vastakkaisella puolella olevalle penkille.

Hetken kuluttua hän ojentautuu luokseni tarjoten kahvia. Kiitän hämmentyneenä ja avaan tölkin, vaikken oikeastaan koskaan juo tätä tavaraa. Juoma on lämmintä ja makeaa – varmasti paras kahvi ikinä! Kiitän miestä taas, ja hän kysyy minulta:

”Oletko amerikkalainen?”

En saa selvää hänen puheestaan, joten siirryn istumaan hänen viereensä, samalle penkille 10 kilon riisisäkin kanssa.

”Anteeksi?”
”Oletko amerikkalainen?”
”En. Tulin Suomesta.”
”Suomesta? Se on kaukana.”
”Niin on.”
”Onko siellä kylmä?”
”On, talvella on.”
”Paljonko? -30C?”
”Kyllä!”
”Ja sauna?”
”Saunassa käydään joka viikko.”

Pienten epäselvyyksien jälkeen ymmärrän lopulta myös, että miehen serkku on taksikuski, jota hän istuu tässä odottamassa. Täytyy myöntää, että minun ensivaikutelmani hänestä oli jotain muuta.

Miehen nimeksi paljastuu Sakamoto-san. Pyydän saada ottaa kuvan, ja hieman ujon oloisesti hän nyökkää ääneti. Sitten juna jo saapuukin ja Sakamoto-san toivottaa hyvää matkaa. Ki o tsukete! Mata aimashoo!

Oot miun sankari.

Muutama kuva lisää

Kuva kertoo enemmän kuin ei yhtään sanaa…

 

Auton takapenkillä

Isäntäperheen pikkupakun takapenkillä on mukava istua. On hienoa, kun on oma liukuovi! Katselen maisemia, luen parhaani mukaan tienvarsikylttejä ja yritän tunnistaa tuttuja sanoja ja toistuvia rakenteita okaasanin ja veljen keskustelusta. Tänään päivällä palatessamme kotiin jonkinlaisesta shintolaisesta rituaalista oli hetken aikaa vähän Matrix-olo: kaikki näyttäytyi informaationa.

Ihan kaikki.

Lyhyesti kuulumisia

Kymmenen päivää Tokiossa ovat ohi ja sen myötä myös alkuvalmennus kieliopintoineen ja muine menoineen. Oli tosi mukavaa tutustua toisiin vapaaehtoisiin, taistella oman rajallisuutensa kanssa kielen suhteen ja nähdä vähän Tokiota, mutta totuuden nimessä on todettava, että se paikka on miulle ehkä vähän liikaa… Ei siksi, että ihmisiä oli niin valtavan paljon, vaan pikemminkin sitä syystä, että kaupunkiluontoa oli niin vähän (siellä missä itse kuljin päivittäin): loputtomasti kaakelia, sementtiä, asvalttia, lasia, rautaa, mainoksia, sähkötolppia ja -kaapeleita. Minun mielestäni kaikki ihan kuollutta. Tuli todella ikävä puita.

Tokiota kesti siis aikansa. Varsinaiseen sijoituspaikkaan päästäkseen piti ensin selvitä 12-tuntisesta yöbussimatkasta Hiroshimaan. Se ei ollut kovinkaan paha koettelemus, vaikka tilaa olikin vain yhden penkin (eikä luvatun kolmen) verran ja vessan puutteessa pysähdyttiin aina kahden tunnin välein huoltoasemilla. Matka jatkui sen jälkeen vielä paikallisjunalla ja autolla naapurikaupunkiin Akiin, jossa isäntäperheeni asuu. Täällä minulla on okaasan (äiti) ja veli Yukihiro-kun. Vapaaehtoistöihini kuuluu käydä kahdesti viikossa Yomogi no Atelierissa ja parina muuna päivänä auttaa okaasania tämän omassa bisneksessä: hän kasvattaa hyvin pienimuotoisesti luomuvihanneksia ja toimittaa niitä asiakkailleen. Lisäksi autan häntä kodin askareissa. Tiskaamisesta on jo tullut mukava yhteinen rutiini!

Paljon olisi pientä kerrottavaa arjesta, mutten oikein tiedä miten sitä kuvailisi. Same same but different, kuten Malcolm sanoisi.

Muutama valokuva

Ostin kameran. Sillä olen ottanut ja otattanut valokuvia (ja on niitä kyllä otettu pyytämättäkin).