Kävelyretki eli sadan metrin jouluvalot

Skandinaaviseen ilmanalaan tottuneena ei meinaa millään uskoa, että näillä leveyspiireillä aurinko lämmittää vaikka on marraskuu. Se tarkoittaa, että ulos voi lähteä sen enempiä toppautumatta.

Tänään iltapäivällä suretti ja keljutti, joten päätin lähteä kävelylle. Laitoin taskuihini muistiinpanovälineet, vähän rahaa ja toimimattoman kännykän (koska minulla oli kauaskatseinen suunnitelma). Valitsin tien, joka vei ihan eri suuntaan kuin luulin, mikä olikin tosi hyvä: päädyin vähän liikennöidylle pikkutielle ja lopulta jopa pientä jokea myötäilevälle kevyen liikenteen väylälle. Siellä sitten istuin auringossa tuhertamassa muistikirjaani niin kauan, kunnes tajusin, mistä tunnetilani kumpusi.

Kerrottakoon, että prosessin aikana myönsin itselleni myös seuraavanlaisen asian: ”Japanilaiset pikkukoirat on muuten pääsääntöisesti rumia ja niitä kohtaan tuntee säälinsekaista inhoa.” Seuraava näkemäni koira oli tietysti onnellisen näköinen labradorinnoutaja.

Lähdin jatkamaan matkaani, koska kirjoittaminen oli tehnyt selkiyttävän tehtävänsä ja oli aika saada suklaata. Vähän niin kuin Suomessa on metsäautoteitä, niin Japanissa on aina jossain kombini.

Kuitenkin, ennen kuin ehdin sinne saakka, eräästä ohiajavasta autosta vilkutetaan. Seuraavaksi kosla kaartaa eteeni ja kuskin puoleinen ikkunalasi avautuu. Naisen naama näyttää tutulta, mutten kuolemaksenikaan muista, missä hänet olen tavannut saati mikä hänen nimensä mahtaa olla. Onneksi hän kertoo itse!

Puhumme jotain aikidotreeneissä käymisen hankaluudesta, koska dojo on julkisia käyttäen niin kaukana. Kerron hänelle, kuinka joitakin viikkoja sitten yritin käydä International Aikido Dojon juhlanäytöksessä Hiroshiman yliopistolla, mutta otinkin bussin Hiroshima International Universityn kampukselle, joka oli tunnin verran jonnekin ihan eri suuntaan. Se kokemus vahvisti omalta osaltaan jo ennestään vankkumatonta epäluuloani busseja kohtaan, mutta sitä en edes yritä selittää.

Kohtaaminen on lyhyt mutta mukava. Seuraavaksi hakeudun 7/11:iin ja herkkuhyllylle. Täällä suklaalevyt ovat pieniä ja ohuita, mutta ehkä sekin on vaan hyvä. 100 jeniä tiskiin ja kääre kiireellä auki. Matka jatkuu, pian suklaa on syöty ja aurinko paistaa edelleen.

Olen pikuhiljaa oppinut tervehtimään tuntemattomia vastaantulijoita, ja niinpä huikkaan hyvät päivät tien vastakkaisella puolella kulkevalle naisellekin. Tämän seurauksena hän yllättäen ryntää luokseni kysyen: ”Mistä maasta tulet?!”

Hetkonen. Mitä ihmettä juuri tapahtui?

”Miksi olet Japanissa? Ai vapaaehtoistöissä? Mitä teet? Miten vanha olet? Missä asut? Ai mehän ollaan naapureita! Miten kauan olet vielä?” Nainen esittelee myös itsensä ja selittää, kuinka joku sukulainen on naimisissa amerikkalaisen kanssa. Hänen meikkinsä kimmeltävät kuin ruotsinlaivan iltakerhossa, sylki kuplii suupielissä ja lievä vanhan viinan tuoksu leijuu ilmassa. Kädet täristen ja kaivaa kännykkänsä esiin ja näytää kuvia jouluvaloista. ”Nää on sadan metrin mittaiset.”

Ahaa.

Nainen haluaa tietää puhelinnumeroni ja osoitteeni, joista kumpaakaan minulla ei rehellisesti ole antaa. Jostain syystä tilanne ei ole enää absurdi vaan lähinnä epämiellyttävä. Kuinka hankkiudutaan kohteliaasti eroon liian tuttavalliseksi käyneestä, humaltuneesta japanilaisnaisesta tienpientareella tiistai-iltapäivänä? Toisaalta mitä syytä minulla on tuntea epäluuloa tätä naista kohtaan? Päädyn antamaan hänelle nimeni ja Joensuun katuosoitteen ilman postinumeroa ja kaupunkia. ”Finland style,” selitän. Lopuksi otetaan valokuvakin. ”Näytän tän miehelleni!” Mietin, mahtaako nainen olla selväpäinen siihen mennessä ja millainen tilanne se mahtaa olla.

Kovasti kiitellen eroamme. Nyt odotan jännityksellä, saavatko isä ja äiti salamyhkäistä postia Japanista.

Tarinan opetus on, että mee ulos jos sisällä ahdistaa. Maailma on iso ja täynnä yllätyksiä. Paluumatkalla tulee mentyä hoitamaan puhelinasiatkin kuntoon (eikä siihen mennyt kuin kaksi kuukautta)!

Mainokset

Illallisella

Eilen oli toinen kerta, kun englannin opetushommat (joiden aika ei kylläkään koittanut missään vaiheessa, koska opiskelijat jahnasivat aikansa muihin aineisiin) venyivät illalla niin pitkiksi, etten enää palannut isäntäperheen luokse Kumanoon, vaan jäin yöksi Yomogin emännän, Muramoto-sanin taloon. Muut perheenjäsenet olivat jo syöneet illallisen, joten sain istua hänen kanssaan kahdestaan sukiyaki-padan ääressä.

Tykkään Muramoto-sanista hurjan paljon. En lakkaa ihmettelemästä, kuinka hän jaksaa puurtaa päivästä toiseen, aamusta iltaan. Olen kuullut, että täällä äiti nousee ensimmäisenä ja menee nukkumaan viimeisinä. Lepääköhän hän milloinkaan?

(Muramoto-sanin vieraanvaraisuus ei kai ole japanilaisittain mitenkään poikkeuksellista, mutta huomaan itselleni olevan vaikeaa vain istua tekemättä mitään. Haluaisin auttaa jo ihan lähtökohtaisestikin, ja varsinkin tietäessäni hänen työmääränsä, mutta hän torjuu kaikki yritykseni. En tiedä, ehkä avun tarjoaminen voi olla jopa epäkohteliasta? Ehkä on emännän ylpeys pitää vieraasta hyvää huolta? Minua puolestani hieman harmittaa olla vieras eikä perheenjäsen, sillä hän on niin mukava.)

Eilinen illalliskeskustelumme taisi lähteä siitä, että kehuin ateriaa maukkaaksi. Mielessä pyöri Atrian ”Hyvä ruoka – parempi mieli” -slogan, jonka aiheuttamien mielleyhtymien myötä päädyin yritykseen selittää, kuinka Suomessa ruoka on kallista, mutta kuinka alkutuottajille ei jää käteen juuri mitään. Juuri yksikään keskeinen sana, esimerkiksi ’maanviljelijä’ ei muistunut sillä hetkellä mieleen, mutta se ei vaikuttanut haittaavan ymmärretyksi tulemista.

Ruoan myötä pääsimme puhumaan terveydestä, ja terveydestä puhuttaessa pääsimme länsimaisen ja itäisen ajattelutavan eroon. Alla olevassa kuvassa on Muramoto-sanin havainnollistus asiasta:

Yläpuolella oleva isompi ympyrä on länsimainen tapa hahmotta asioita: tunnetaan sektorit A, B, C ja D, mutta sektori E on tuntematon. Alempi ympyrä on puolestaan kuvaa japanilaista (ja kiinalaista ja korealaista) tapaa hahmottaa: tuntematon jää keskelle.

Maailma tuskin näillä puheilla pelastuu, mutta minusta tuntuu, että kulttuurien välinen silta sai taas muutaman paalun lisää.

Näin jälkikäteen tuntuu hankalalta toistaa eilisiltaista ajatustenvaihtoa, koska oman sanastoni puutteellisuuden vuoksi ymmärtäminen lienee parhaimmillaankin vain viittellistä ja joka tapauksessa hyvin tilannesidonnaista. Kiinnostavalta tuntuu nyt se, että Muramoto-san tosiaan piirsi tuon kuvan, vaikka se vaikuttaa oppikirjasta tulleelta. Toistaiseksi minua ei nimittäin juurikaan kiinnosta akateemiset analyysit tai yleistykset tästä maasta ja sen ihmisistä, vaan haluan kokea itse.

Kohtaaminen

Tykkään junista enemmän kuin busseista.

Eilisaamuna Yanon asemalla olin juuri istuutumassa penkille odottamaan lähijunaa saapuvaksi kun harmaahiuksinen nainen kajautti iloisesti ”Ohayoo gozaimasu!” ja alkoi välittömästi selittämään kaikenlaista. Ymmärsin tietysti vain murto-osan. Tarinaa tuli ainakin Kumanon kuuluisista pensseleistä ja jostain syystä myös puolustusvoimista. ”Minä olen mummo Taso. Kaikki täällä tietävät minut.” Harmitti, etten ymmärtänyt enempää tämän paikallisen kuuluisuuden kertomisista.

Kuullessaan minun olevan matkalla Shimo-Fukawan asemalle, hän kertoi shamisenia soittavan ystävänsä asuvan samalla suunnalla. Sitten hän kirjoitti minulle viestin ja pyysi näyttämään isäntäperheelleni. En ole vielä ehtinyt pyytää käännöstä, mutta ainakin siinä on mummun osoite.

Ennakkoluulottomuuden kohtaaminen on aina yhtä sydäntälämmittävää.

Olisittepa kuulleet hänen naurunsa.

 

 

Kumano

Nämä kuvat on otettu muutama viikko sitten, kun viikonloppuna oli vapaata aikaa ja sisällä talossa viileämpää kuin ulkona. Päätin lähteä ulos ja pysytellä auringonpaisteessa niin paljon kuin mahdollista.