Puolet takana

2012-12-30 15.36.39 Taas on lupa olla Japanissa 90 päivää.

Matka Etelä-Koreaan oli toisaalta mukava hengähdystauko Kumanon arjesta, mutta toisaalta harmittava katko kielen kannalta. Lisäksi olin sairaana reilusti yli puolet reissun kestosta, mikä ei ollut yhtään kivaa. Yhdistetty kurkkukipu, räkäpää ja silmätulehdus vetivät mielen matalaksi, joskin kipeänä oleminen sai Japanin näyttäytymään enemmän kotina, tuttuna ja turvallisena. Episodin varsinainen opetus on, että seuraavalla kerralla muista ottaa passin lisäksi myös sairasvakuutuspaperit mukaan, että on tarpeen vaatiessa varaa mennä lääkäriin.

En muista milloin viimeksi ulkomailla sairastaminen olisi ollut melkein pelottavaa. Olen harvoin kipeä, ja silloinkin kun olen, on kyse aina perusflunssasta. Tällä kertaa oireet olivat kuitenkin tavallista rajummat ja pitkäkestoisemmat, mikä sai minut ymmälleni. Entä jos… Paluu Japaniin kuitenkin paransi silmätulehduksen päivässä (!) ja röhäkin on lieventynyt. Vitsailin okaasanille Japanin olevan hyväksi terveydelle.

Kipeänä ollessa oma haavoittuvaisuus, riippuvaisuus toisista ihmisistä ja avun tarve tulevat selkeästi esille. Uppo-oudossa ympäristössä reissun päällä oleminen vain korostaa asiaa. Onnekseni couchsurfingin kautta löytäni ihmiset olivat valmiita majoittamaan kipeänkin vieraan, vaan kyllä oli ikävä perhettä ja ystäviä! Terveisiä vaan teille rakkaille…

Perhettä ja ystäviä kaipaan siitäkin syystä, että Ylen ja Hesarin uutisia selatessa tulee olo, että Suomella menee päin persettä – nyt ja varsinkin tulevaisuudessa. Paha maa -blogi ja Umaaya Abu-Hannan kirjoitus ovat tässä päällimmäisinä mielessä. Kaiken kotimaisen ja globaalin silsan keskellä lähi-ihmiset (tai edes ajatus heistä) saavat kuitenkin pysymään järjissään.

Ja niin, minulla ei valitettavasti ole yhtään kuvaa Busanin matkasta, koska kamerastani loppui akku heti ensimmäisenä päivänä, enkä saanut missään vaiheessa aikaiseksi ostaa adapteria. Kännykän kamera oli hyödytön täsmälleen samasta syystä. Jotain kuvahakua käyttäkää, olkaa hyvät.

Kaikesta huolimatta ja juuri siksi hyvää uutta vuotta 2013!

Mainokset

Oma kokemus

Kaikki ihmiset, joihin olen täällä Busanissa ottanut kontaktia, ovat olleet todella ystävällisiä ja avuliaita.

Muistiinpanoja keskustelusta

On jouluaatto, ja olen seitsämättä päivää Busanissa turistiviisumin uusiakseni. Japanista täytyy olla poissa vähintään kymmenen päivää, mutta olen päättänyt ottaa varman päälle ja lähden vasta yhdentenätoista.

Viimeiset kaksi yötä olen viettänyt hostellissa, jonka isännän kanssa kävin eilisiltana parituntiseksi venähtäneen keskustelun alkaen Suomen ja Korean yhtäläisyyksistä päätyen aina aikidon harjoittelemiseen. Siinä välissä hän ehti kertoa Korean sisäpolitiikasta, ihmisten mentaliteetista ja sen ongelmista, epäilemättä paljosta muustakin. (Mistä kaikesta voikaan puhua kun on yhteinen kieli!)

Ennen saapumista Etelä-Koreaan maata koskevat mielleyhtymäni liittyivät kauneusleikkauksiin, elektroniikkaan ja Gangnam styleen. Täällä monen ensimmäiset mielikuvat Suomesta ovat ”Xylitol!” ja hyvä koulutusjärjestelmä. Minä näen nyt joitakin yhtäläisyyksiä näiden kahden maan välillä: molemmat ovat (olleet) kahden suurvallan välissä (enimmäkseen vihollinen on tullut idästä), sodan jälkeinen köyhyys on vielä vanhempien muistissa ja transformaatio agraariyhteiskunnasta teollisuus/palveluyhteiskunnaksi on ollut nopea. Koulutus on laadukasta ja sitä arvostetaan.

En tiedä yhtään, mitä akateeminen tutkimus näistä asioista sanoo, en hallitse aiheeseen liittyvää käsitteistöä ja tiedostan oman tietämykseni asioista olevan hyvin pinnallista, mutta tältä minusta vaikuttaa. Ja kuten sanottua, seuraavat asiat ovat jälkikäteen tehtyjä ylimalkaisia muistiinpanoja siitä, mitä muistan yhden (poliittisesti kaikkea muuta kuin konservatiivin) ihmisen minulle kertoneen. Tulkinnat ovat tietysti omiani.

Etelä-Korea on maailman ykkönen itsemurhissa ja korkealla myös avioerotilastoissa. Ykkönen itsemurhissa, koska yhteiskunta on niin suorituskeskeinen ja hostellin isännän mukaan eritoten koska ihmiset eivät tiedä, mitä tehdä vapaalla ajallaan (joka lisääntyi vasta pari vuotta sitten työpäivän lyhentyessä viisipäiväiseksi). Avioerot taas lisääntyivät juurikin vapaa-ajan lisäännyttyä: ihmiset eivät osaa viettää aikaa perheensä kanssa. Yhdessäoleminen tarkoittaa isännän mukaan television katsomista.

..mikä puolestaan on loistava keino kontrolloida ihmisiä, mikäli sattuu hallitsemaan suurinta osaa kanavien uutisvirrasta.

Juuri valittu presidentti on konservatiivi, joka on vain eliitin sätkynukke. Hän sattuu myös olemaan entisen sotilasdiktaattorin tytär. Ainoa ”todellinen kapinallinen” oli eräs entinen presidentti, joka sittemmin teki itsemurhan lähipiirinsä rötösten tultua päivänvaloon.

Etelä-Korean  demokratia on hyvin nuorta. Sitä edelsi muutama vuosikymmen sotilasdiktatuuria, joten poliittinen keskustelukulttuuri on hyvin nuorta. Konservatiiveilla on vahva ote mielipiteen muokkaamisessa, ja vaalipäivänä he käyttivät myös hyvin alkeellisia keinoja äänestämistä vaikeuttaakseen: rekkakuskeja palkattiin ruuhkauttamaan teitä ja jokin tärkeä internetpalvelu tukittiin/kaadettiin juuri tärkeänä aikana (ymmärsin, että sieltä olisi voinut tarkastaa äänestyspaikkansa).

Keskustelutoverini kertoi arvostavansa hyvinvointiyhteiskuntaa. Häntä kiinnosti, kuinka sellainen ajattelutapa on voinut päästä valtaan: ”Täällä sosiaalidemokratia tarkoittaa kommunismia”ja ”Marxia ei voi aina edes sanoa ääneen”. Koreassa menestyspaineet johtuvat osaltaan myös siitä, että työttömyys tarkoittaa pohjalle putoamista, köyhyyttä.  Suomalaisista/skandinaaveista hän totesi: ”En ymmärrä, mistä te valitatte! Olet onnekas.” Omasta puolestani vastasin, että suututtaa, kun niitä hyviä asioita yritetään ottaa meiltä pois ja ajaa sisään yksilö- ja rahakeskeisempää ajattelutapaa.

Hostellin isännän mukaan Japani on hullu, mutta Korea on vielä hullumpi. ”Korea on menettänyt kosketuksen perinteisiinsä, mutta Japani ei”. En tiedä, mitä Alex Kerr tästä sanoisi, mutta on totta, että Japanissa edes jotkin perinteet elävät, vaikka paljon vanhaa revitäänkin alas (ihan niin kuin Suomessa…terveisiä vaan KKES:lle Joensuuhun).

Lopulta (en enää muista, kuinka) päädyttiin myös aikidoon ja sitä kautta Japanin ihannoimiseen. Tässä vaiheessa keskustelua minä hieman väsähdin, koska puheen sävy muuttui mielestäni aggressiiviseksi, mutta yritin kuitenkin seurata hänen ajatuksenjuoksuaan. Hänen mielestään todellisia mestareita ei nykyään juurikaan ole, ja mitä järkeä on opiskella ei-mestarin johdolla? Kysymyksessä on järkeä, mutta kun hän keskustelun lopuksi huikkasi:  ”One day I’ll go crazy, all these questions”, tuli minulle mieleen, että ehkä juuri se estääkin häntä saamasta vastauksia. Mielenkiintoista, muttei kaikki ehkä loppujen lopuksi niin oleellista? Itseäni ainakin kiehtoo ja puhuttelee Shambhala-opetukset Trungpan esitteleminä.

Oli mielenkiintoista saada toinenkin näkökulma Etelä-Koreaan herra Kimin näkemysten lisäksi. Herra Kim oli ensimmäinen kontaktini Busanissa: keski-ikäinen insinööri ja opettaja.  Hän arvosti ensimmäisen sotilasdiktaattorin Parkin (nykyisen presidentin isän) rautaista otetta Korean talouskasvun vauhdittamiseksi hyvin paljon, sillä oli itse kokenut lapsuudessaan köyhyyden. Hostellin isännän näkemys rahan merkityksen korostamisesta ei ollut niin ylistävä.

Ja mitenkäs se olikaan Suomessa…

Valokuvia: Hääreissu Miyagiin osa 2

Varsinaiset häät pidettiin sunnuntaina Sendaissa. Seremonia pidettiin ulkona katoksessa lumisen puutarhan keskellä ja pidot sisällä pitkien pöytien ääressä. Hääpari oli kaunis, ruoka erinomaista, ja kaikki puheet sopivan lyhyitä! Tanssia eikä muutakaan riehumista ohjelmaan kuulunut, klassista musiikkia onneksi sentään.

Valokuvia: Hääreissu Miyagiin osa 1

Viime viikolla olin pitkällä viikonloppuretkellä Miyagin prefektuurissa. Ystäväni Sari meni sunnuntaina naimisiin Sendaissa, ja sitä ennen hänen isänsä halusi kestitä meitä muutamia erityisvieraita (suomalainen pariskunta, Sveitsissä asuvia lähisukulaisia ja minä). Sanottakoon, että japanilainen vieraanvaraisuus on ylitsevuotavaa.

Kuvat ovat Matsushimasta ja Ishinomakista. Matsushima on yksi Japanin kuuluisimmista nähtävyyksistä ja Ishinomakiin mentiin tsunamin jälkiä todistamaan. Suurin osa Ishinomakin kuvista on otettu auton ikkunasta, joten jälki ei ole kummoista. Ehkä niistä välittyy kuitenkin jotain.

Valokuvia: Yomogi & Tampopo

Tässä muutama kuva vapaaehtoistyöpaikoistani.

Auringon juurella: Pitkä matka kielen päälle

Julkaistu Karjalaisessa ke 28.11.2012 (Itse teksti on n. kolmen viikon ikäinen)

Viime viikkoina on minua on ärsyttänyt usein ja paljon. On ollut raivostuttavaa tulla keskeytetyksi omista tekemisistä ilman ennakkovaroitusta ja vailla käsitystä siitä, mihin minua nyt pyydetään ja kuinka pitkäksi aikaa. Pakkoko minun on osallistua papujen lajitteluun ja paperikukkien leikkaamiseen? Antaisivat mieluummin opiskella japania rauhassa, että ymmärtäisin jatkossa enemmän!

Haluan oppia tätä kieltä raivolla.

Aluksi oli suuria vaikeuksia ymmärtää ylipäätään yhtään mitään.  Oman nimen tunnistaminen puhetulvasta ei riittänyt pitkälle. Käännösapuna ei ollut sanastoa eikä kieliopillista selvitystä käytetyistä rakenteista saati aikaa miettiä. Jotta olisin ymmärtänyt piti käsiteltyjen asioiden olla havainnollistettavissa ja tiukasti kiinni samassa hetkessä: kun tiskaamisen jälkeen isäntäperheen äiti ojensi rättiä ja erotin sanan ’pöytä’, pystyin päättelemään mitä hän tarkoitti.

Niin, Japanissa oleminen on hyvin hohdokasta ja itsetuntoa kohottavaa.

Toisaalta huonon kielitaidon kääntöpuoli on se, että pienikin edistysaskel tuottaa suurta iloa. On riemukasta ymmärtää toista ihmistä!

Vieraasta kielestä ei tarvitse ymmärtää jokaista yksityiskohtaa: riittää, että osaa poimia informaatioryöpystä olennaisen. Arkielämän tilanteet ovat kuitenkin aivan toista maata kuin oppikirjan esimerkit, ja mistä tietää, sisälsikö se ymmärtämättä jäänyt osio sittenkin jotain olennaista?  Toisinaan jään toiveikkaana odottamaan oivalluksen saapumista, mutta tähän mennessä lamppu ei ole vielä kertaakaan syttynyt sähköjen ollessa poikki. Toinen vaihtoehto on se, että arvaan kuulemani väärin, ja vastaan yhtä järkevästi kuin professori Tuhatkauno. Jälkikäteen hävettää ja huvittaa.

Onneksi sitäkin tapahtuu, että ymmärrän kuulemani. Seuraava hankaluus on tietysti, etten kaikista yrityksistäni huolimatta osaa vastata. Joko sanasto ei riitä tai kieliopista ei ole mitään käsitystä, mutta useimmiten puutteita on molemmissa. Kuinka pitkä matka voikaan olla ajatuksista sanoiksi! Toistuvasti on myös tilanteita, joissa kulttuurintuntemuksen puutteesta johtuen en tiedä mitä sanoa, sillä vastaavia fraaseja muista osaamistani kielistä löydy. Lisäksi tuntuu kovin vaivalloiselta hokea koko ajan ”anteeksi”, ”kiitos paljon”, ”eipä kestä” ja niin edelleen. Eikö riittäisi että sen sanoo kerran?

Oppiminen tapahtuu hitaammin kuin harmitus kasaantuu, mutta tajusin, että muutakin on tehtävissä. Vaikka kielen osaamattomuus nolostuttaa ja omassa kömpelyydessäni pelkään olevani epäkohtelias, on silti uskallettava sanoa: ”Anteeksi, en oikein ymmärtänyt. Voisitko sanoa uudelleen hitaammin?” Sitten matkalainen kaivaa sanakirjan ja muistiinpanovälineet esiin. Oman ylpeyden nieleminen ei ole lihottanut vielä kertaakaan.