Yleisön pyynnöstä: Tama-chan

Tama-chan lattialla, Tama-chan lämmittimen edessä, Tama-chan naukuu,Tama-chan sylissä!

Mainokset

Auringon juurella: Rajoilla

Laitettakoon tämä tänne arkistoinnin merkeissä… Julkaistu Karjalaisessa 8.1.2013

Puolen vuoden vapaaehtoistyöjaksoni on nyt puolessa välissä. En kuitenkaan ole tehnyt töitä enää useaan viikkoon, sillä joulukuussa viisumini meni umpeen, ja minun täytyi poistua maasta vähintään kymmeneksi päiväksi. Niinpä lähdin hieman jännittyneillä mielin matkustajalautalla Busaniin, Etelä-Korean toiseksi suurimpaan kaupunkiin. Matka oli toisaalta harmittava katko kielen kannalta, mutta toisaalta mukava hengähdystauko Japanin arjesta.

Kotopuolessa olin ollut turhautunut jo jonkin aikaa.  Isäntäperheeni oli alkanut näyttäytymään lähinnä ärsyttävänä ja ymmärtämättömänä, ja toivoin saavani olla mahdollisimman paljon joko poissa kotoa tai omassa rauhassani.  Järkeni yritti analysoida tilannetta ja omatunto kehotti katsomaan peiliin, mutta tunne vei lopulta aina voiton. Oli hankalaa katsoa toista ihmistä silmiin ja hymyillä samalla kun oman pään sisällä huudettiin. Vapaa-aikanani pakenin huoneeseeni palelemaan upottaakseni itseni internetin huvituksiin ja pitääkseni yhteyttä Suomeen. Kulttuuriin sopeutumisen kynnysvaiheen klassisia piirteitä! Lähdin Koreaan samalla syyllisyyttä ja helpotusta tuntien. Millaistakohan olisi palata takaisin?

Matkan alku sujui mutkitta, mutta viidentenä päivänä sairastuin. Jouluaattona kärvistelin yksinäni hostellin olohuoneessa juhla-aterianani teetä ja paahtoleipää, ja toivoin saavani verkosta kiinni edes jonkun juttekaverin. Kiireettömin ja yksinäisin joulu ikinä.

Päivien kuluessa tauti ei hellittänyt millään, pikemminkin päinvastoin. En muista, milloin viimeksi ulkomailla sairastaminen olisi ollut melkein pelottavaa. Kipeänä ollessa oma haavoittuvaisuus, riippuvaisuus toisista ihmisistä ja avun tarve tulivat selkeästi esille. Uppo-oudossa ympäristössä reissun päällä oleminen vain korosti asiaa. Minua majoittaneet sohvasurffarit olivat hyvin ystävällisiä, mutta kuitenkin odotin pääsyä kotiin –Japaniin, tutun ja turvallisen isäntäperheen luokse.

Paluu olikin helppo. Vapaaehtoistyöntekijäksi ilmoittautuminen herätti rajalla sen verran epäilyksiä, että rinkkani sisältö haluttiin tarkistaa, mutta siinä vaiheessa paperiasiat olivat jo selvät. Paikallisjunan ikkunasta näkyneet maisemat tuntuivat olevan oikein paikoillaan, vaikka muistin joskus aikaisemmin inhonneeni japanilaista kaupunkinäkymää. Ymmärsin kuulutuksia, hymyilin vastapäätä istuville matkustajille ja nukahdin huoletta patterin lämpöön.

Takaisin kotona Hiroshiman nurkilla pystyin lopulta päästämään irti omasta ärsytyksestäni ja näkemään isäntäperheeni huolehtivana ja sydämellisenä, kuten se oli koko ajan ollutkin.

Vierailla mailla mietin useaan otteeseen, kuinka tässä maailmassa pyritään patoamaan toisiksi luokiteltuja ihmisiä muurien taakse. Kuinka ihmeessä se voisi olla kestävä tai oikeudenmukainen ratkaisu? Miksemme jaa enemmän? Kuinka voisimme nähdä itsemme paremmin toisissa ihmisessä ja sallia heille samoja asioita kuin itsellemme?

Isäntäperheistä

Japanilainen perhe. Mitkä ovat ensimmäiset mielleyhtymät?

Ehkä isä tekee hulluna töitä eikä ole läsnä, itsestään melua pitämätön kotiäiti nousee ensimmäisenä ja menee nukkumaan viimeisenä, ja perheen kaksi lasta hikoilevat koulussa, jonka lisäksi harrastavat musiikkia tai liikuntaa. Tunteista ei puhuta, eikä varsinkaan halailla. Iltapalan aikaan katsotaan telkkarista jotain meluista visailua.

Kumanon isäntäperheestä taisin kirjoittaa aikaisemmin muutaman rivin. Äidin ja 27-vuotiaan pojan välinen dynamiikka oli toisinaan raskasta seurattavaa varsinkin, koska kielitaito ei riittänyt ymmärtämään sanaharkkojen sisältöä, syytä saati mahdollisesti pitkälle ulottuvaa historiaa. Useasti teki mieli antaa veikalle korvatillikka tämän käyttäytyessä mielestäni törkeästi äitiään kohtaan.

Jo aikaisessa vaiheessa okaasan ryhtyi pitämään minua tyttärenään, mikä toisaalta lämmitti mieltä, mutta mikä toisaalta muuttui ajan myötä ahdistavaksi. Tuntui, ettei minulla oikein ollut omaa elämää. Olin tyytyväinen, kun iltaisin aterian jälkeen sain olla omassa huoneessakin -joskin seinän takana pauhaava olohuoneen televisio esti illuusion yksityisyydestä, eikä koneella istuminen juurikaan edistänyt kielen oppimista. Tottakai olen kiitollinen monesta asiasta, ja samalla huojentunut, että nyt on toisin.

Täällä Chinossa kolmihenkiseen isäntäperheeseen kuuluu talon emäntä, hänen 93- tai 94-vuotias äitinsä sekä kissa Tama-chan, joka on saanut nimensä kuuluisan kabukinäyttelijä Tamasaburon mukaan. Kissa huolehtii ulkoilemisestaan avaamalla liukuovet itse, joten suurimman osan ajasta sisällä vetää. Televisiota ei ole, joten illat kuluvat keskustellen. Ruokapöydässä mummoa täytyy vähän väliä muistuttaa syömään, ja kun hän kiepsahtaa takaisin vessakäynniltä, tiedustellaan vieläkö ummetus on jatkunut.

Ennen nukkumaanmenoa halataan.

 

Uudet kuviot

Terveisiä Chinosta, Naganon prefektuurista. Tarina tänne päätymisestä on vaivalloisen pitkä yksityiskohtaisesti selitettäväksi, joten säästetään se joihinkin illanistujaisiin… Pähkinänkuoressa juttu menee niin, että täältä Chinosta järjestyi vapaaehtoistyöpaikka, joka on lähempänä alkuperäistä toivettani (joka oli päästä työskentelemään kehitysvammaisten kanssa): lounasrasioiden valmistamisen sijaan teen töitä nuorten kanssa free schoolissa. Lisäksi pääsen harjoittelemaan aikidoa, mikä ei oikein onnistunut Hiroshimassa.

Tässä tapauksessa free school tarkoittaa koulua, jonne tulevat nuoret eivät syystä tai toisesta halua tai voi mennä perinteiseen kouluun. Taustalla voi olla esimerkiksi oppimisvaikeuksia tai rankkaa koulukiusaamista, kuten useilla tämän koulun oppilaista. Ikähaitari on teini-iän päästä päähän nuorimman ollessa ala-asteen viimeisellä luokalla, vanhimpien lukiossa.

Käytännössä jengin päivät kuluvat videopelejä pelaten, ja haluaisinkin saada heidät liikkumaan ja sitä kautta kokemaan itsensä ja ympäristönsä. Ideoita ammennan mm. viime vuoden tanssin ja somatiikan koulutuksesta, ja suurempi haaste kuin mitä ohjata onkin että miten ohjata. On kiinnostavaa huomata, kuinka minulla on aiempaa enemmän itseluottamusta ja intoa ryhtyä kokeilemaan omia ideoita, joskin tänään kyllä huomasin päinvastaistakin: kun vallitseva asiantila on yhdeksänpäinen teinipoikalauma näpläämässä pelikoneitaan ja  pulisemassa äidinkielellään, on helpompaa vetäytyä keittiöön kuin mennä änkyttäen ehdottamaan yhteistä ulkoiluhetkeä.

Nähtäväksi jää, mitä tämän vajaan kahden kuukauden aikana ehditään saada aikaiseksi. Oma tavoitteeni on olla rohkea, siis olla antamatta periksi arkailulle ja virheiden pelolle, ja mennä ajoissa nukkumaan.

Asiaankuulumattomana loppujonain kerrottakoon, että kävin toissapäivänä onsenissa, jossa saisi vienosti munapierulta. Tämä tosiasia teki rentoutumisesta hieman haasteellista, vaikka toisaalta se myös nauratti. Laittavatkohan vakiokylpijät asiaa lainkaan merkille? Ehkä se on olennainen osa kokonaiselämystä?