Auringon juurella: Oppimisesta

Arkistoinnin merkeissä jälleen. Julkaistu Karjalaisessa helmikuussa….

Alkanut vuosi on kiinalaisen kalenterin mukaan käärmeen vuosi. Nahkansa luova luikertelija ei ole katala omenapuun huijari vaan edustaa uudistumista ja muutosta.

Oma vuoteni alkoi paikan vaihdoksella Hiroshimasta vuorten keskelle Chinoon, Naganon prefektuuriin. Uusi työpaikkani on naapurikaupungissa sijaitseva Suwa Free School. Koulun oppilaat ovat lapsia ja nuoria, jotka eivät syystä tai toisesta halua tai voi käydä julkisen vallan järjestämää perinteistä koulua. Taustalla oleva problematiikka on monimutkaista  ja jokaisella omanlaistaan, joskin useilla on kokemusta hämmentävän rankasta koulukiusaamisesta.

Ennen ensimmäistä koulupäivää minulla oli kaikenlaisia kuvitelmia ja suunnitelmia siitä, mitä tulisin tekemään oppilaiden kanssa. Joka-aamuisten kanjin kirjoitusharjoitusten jälkeen nuoret kuitenkin uppoutuivat aina pelaamaan elektroniikkapelejään, eikä päivän aikana tapahtunut lounastaukoa lukuunottamatta juurikaan mitään muuta. Toisinaan heitä katsoessani tulin vihaiseksi, koska ajattelin heiltä menevän tässä hetkessä olevaa elämää niin paljon ohi. Tunsin turhautumista ja voimattomuutta katsellessani vierestä heidän kyhjötystään.

Muutaman viikon jälkeen havahduin hyväntahtoisten ajatusteni omahyväisyyteen. Millä perusteella ajattelin tietäväni parhaiten, mikä näille nuorille olisi tarpeellista? Miten kuvittelin voivani hallita kokonaisia elämiä? Mitä he tekisivät ulkopäin syötetyllä tiedolla, josta eivät ole kiinnostuneita? Käsitykseni oppilaiden toivottavasta käytöksestä kumpusi omasta epämukavuuden tunteestani. Kun päästin siitä irti, pystyin näkemään heidät paremmin.

Huomasin, kuinka heitä jännittää ottaa kontaktia minuun aivan kuten minua jännittää ottaa kontaktia heihin. Suurimmalla osalla oppilaista on ilmeettömät kasvot eivätkä he juurikaan katso minua silmiin, mutta se ei tarkoita etteivätkö he kuuntelisi. Huomasin myös, kuinka he pitävät keskenään toisistaan huolta ja kuinka heillä on pelatessa hauskaa keskenään. Huomasin, kuinka he lähtevät oma-aloitteisesti ulos lumisotaa leikkimään jos vain sää on suotuisa. Yksikään näistä nuorista ei ole tyhmä saati ilkeä, mutta myönnän että edelleen risoo, kun hyvän huomenen toivotukseen ei reagoida mitenkään tai omia jälkiä ei saada siivotuksi lukuisista pyynnöistä huolimatta.

Nyt ajattelen, että muutos näissä nuorissa tapahtuu kun sille annetaan aikaa ja tilaa. Koulussa avustajina toimivat kaksi entistä oppilasta ovat tästä hyvä esimerkki. Minun ei tarvitse tehdä muutosta erikseen. Olenhan itsekin oppinut yhtä jos toistakin tämän vajaan puolen vuoden ihan vain arkea elämällä. Tärkeätä on ollut se, että toiset ihmiset ovat olleet kiinnostuneita minusta ja hyväksyneet minut sellaisena kuin olen. Samalla lailla uskon voivani olla luomassa suotuisaa ympäristöä vapaaehtoistyöpaikassani olemalla hyväksyvästi läsnä. Luotan elämän pitävän huolen lopusta.

Mainokset

Valokuvia: Viimeinen viikko

Blogi on ollut hunnigolla, ja olen jo palannut Japanista, mutta yritän saattaa tämän loppuun edes jotenkin. Aloitetaan nyt vaikka valokuvilla.