Riisikakkuja Itävallassa

Eilen päätimme kämppäkaverini kanssa mennä retkelle Dobratsch-vuorelle. Eväitä varten ei ollut tarpeeksi leipää jäljellä, joten retkitoverini päätyi minun tietämättäni riisin keittoon. Kuullessani tästä sanoin heti voivani tehdä meille onigireja, sillä Hiroshiman isäntäperheessä olin oppinut niitä tekemään – tai no, oman versioni ainakin.

En ollut tehnyt yhtäkään riisikakkua Japanista palattuani, mutten epäröinyt ryhtyä toimeen. Jopa käytössä oleva riisikin oli japanilaista! Lisäksi kaapista löytyi Anpanman-riisimaustetta, mikä oli melkein liian hyvää ollakseen totta. Puuhaan ryhtyminen toi mieleen selkeän muistikuvan isäntäperheen sekalaisesta huushollista ja omasta aamuisesta väsymyksestä riisikolmioita taputellessa…

Vettä käsien kostuttamiseen, suolaa kämmeniin hierottavaksi, keitetty riisi, riisimauste, lohta, merilevää. Aluksi riisi polttaa käsiä ja on pakko odottaa sen jäähtymistä.

Jos riisiä ottaa liian vähän, ei sisälle mahdu laittamaan täytettä. Jos ottaa liian paljon, on evästä hankala syödä. Jos riisiä pyörittelee käsisään liian kauan, painautuu se liian tiiviiksi, ja onigiri tuntuu puraistessa kovalta. Muistan, kuinka Hiroshiman isäntäperheen äiti moitti tekeleitäni. Sitten hän näytti, kuinka käsien asennon ja liikkeen ollessa optimaalinen ei riisipalloa tarvitse pyöräyttää kämmenissä montaakaan kertaa kun mehevä kolmiokakku on jo valmis. Helppoa kun sen osaa.

Eilisiä luomuksiani en kyllä oikein kehtaisi kutsua onigireiksi ulkonäön puolesta, mutta ainekset olivat oikeat ja aikomuskin vilpitön. Yhden selkeän virheen tein: käärin merilevän riisin ympärille heti, mikä johti levän muhjaantumiseen ja teki puraisemisesta hankalaa. Maussa ei kuitenkaan ollut valittamista. Eväinä riisikakut ovat mitä parhaimpia.

Mainokset