Auringon juurella: Oppimisesta

Arkistoinnin merkeissä jälleen. Julkaistu Karjalaisessa helmikuussa….

Alkanut vuosi on kiinalaisen kalenterin mukaan käärmeen vuosi. Nahkansa luova luikertelija ei ole katala omenapuun huijari vaan edustaa uudistumista ja muutosta.

Oma vuoteni alkoi paikan vaihdoksella Hiroshimasta vuorten keskelle Chinoon, Naganon prefektuuriin. Uusi työpaikkani on naapurikaupungissa sijaitseva Suwa Free School. Koulun oppilaat ovat lapsia ja nuoria, jotka eivät syystä tai toisesta halua tai voi käydä julkisen vallan järjestämää perinteistä koulua. Taustalla oleva problematiikka on monimutkaista  ja jokaisella omanlaistaan, joskin useilla on kokemusta hämmentävän rankasta koulukiusaamisesta.

Ennen ensimmäistä koulupäivää minulla oli kaikenlaisia kuvitelmia ja suunnitelmia siitä, mitä tulisin tekemään oppilaiden kanssa. Joka-aamuisten kanjin kirjoitusharjoitusten jälkeen nuoret kuitenkin uppoutuivat aina pelaamaan elektroniikkapelejään, eikä päivän aikana tapahtunut lounastaukoa lukuunottamatta juurikaan mitään muuta. Toisinaan heitä katsoessani tulin vihaiseksi, koska ajattelin heiltä menevän tässä hetkessä olevaa elämää niin paljon ohi. Tunsin turhautumista ja voimattomuutta katsellessani vierestä heidän kyhjötystään.

Muutaman viikon jälkeen havahduin hyväntahtoisten ajatusteni omahyväisyyteen. Millä perusteella ajattelin tietäväni parhaiten, mikä näille nuorille olisi tarpeellista? Miten kuvittelin voivani hallita kokonaisia elämiä? Mitä he tekisivät ulkopäin syötetyllä tiedolla, josta eivät ole kiinnostuneita? Käsitykseni oppilaiden toivottavasta käytöksestä kumpusi omasta epämukavuuden tunteestani. Kun päästin siitä irti, pystyin näkemään heidät paremmin.

Huomasin, kuinka heitä jännittää ottaa kontaktia minuun aivan kuten minua jännittää ottaa kontaktia heihin. Suurimmalla osalla oppilaista on ilmeettömät kasvot eivätkä he juurikaan katso minua silmiin, mutta se ei tarkoita etteivätkö he kuuntelisi. Huomasin myös, kuinka he pitävät keskenään toisistaan huolta ja kuinka heillä on pelatessa hauskaa keskenään. Huomasin, kuinka he lähtevät oma-aloitteisesti ulos lumisotaa leikkimään jos vain sää on suotuisa. Yksikään näistä nuorista ei ole tyhmä saati ilkeä, mutta myönnän että edelleen risoo, kun hyvän huomenen toivotukseen ei reagoida mitenkään tai omia jälkiä ei saada siivotuksi lukuisista pyynnöistä huolimatta.

Nyt ajattelen, että muutos näissä nuorissa tapahtuu kun sille annetaan aikaa ja tilaa. Koulussa avustajina toimivat kaksi entistä oppilasta ovat tästä hyvä esimerkki. Minun ei tarvitse tehdä muutosta erikseen. Olenhan itsekin oppinut yhtä jos toistakin tämän vajaan puolen vuoden ihan vain arkea elämällä. Tärkeätä on ollut se, että toiset ihmiset ovat olleet kiinnostuneita minusta ja hyväksyneet minut sellaisena kuin olen. Samalla lailla uskon voivani olla luomassa suotuisaa ympäristöä vapaaehtoistyöpaikassani olemalla hyväksyvästi läsnä. Luotan elämän pitävän huolen lopusta.

Mainokset

Valokuvia: Viimeinen viikko

Blogi on ollut hunnigolla, ja olen jo palannut Japanista, mutta yritän saattaa tämän loppuun edes jotenkin. Aloitetaan nyt vaikka valokuvilla.

Postia kaukaa

Viime keskiviikkona posti toi yllättäen kesken työpäivän kirjeen, jonka olin kirjoittanut itselleni viime toukokuussa Maailmanvaihdon lähtövalmennuksen jälkeen. Laitan tähän valitut palat:

Mitä sinulle kuuluu? Sinulla on monta kokemusta ja valintaa takana verrattuna siihen, mistä sinulle nyt kirjoitan.

Viimeksi tänään sanoin ääneen, kuinka erikoista/ hassua/ mielenkiintoista on, että pitkät ja vaikeatkin ajanjaksot lopulta tiivistyvät muutamaan lauseeseen. Tämäkin kaikki tiivistyy, ehkä unohtuukin…lopulta varmasti.

Perspektiivi: lähellä olevat asiat ovat isoja, kauemmas jäädessään pienentyvät.

Toivottavasti olet kirjoittanut rehellistä blogia.

Toivottavasti olet ollut rohkea.

Olisitkohan voinut oppia selkiyttämään taitavan ja taitamattoman teon eroa? Tiedätkö enemmän oikeudenmukaisuudesta? Osaatko sopeutua minuutesi rajoissa? Kaikenlaista voi kysyä.

Elämä, prosessi, tarkkailla, ihmetellä, pelätä. Eteen – taakse – sivulle…

Tässä istuessa ihmettelee, että miksiköhän olen ajatellut tulevani viisaammaksi juuri oikeudenmukaisuuden suhteen. Jos jotain on tullut lisää, niin itseluottamusta, joka näkyy oma-aloitteisuutena ja vähentyneenä virheiden tekemisen pelkona. Itse asiassa on tavallaan aika voittamaton olo, kun solkottaa ihan kauheata japania ja tulee kuitenkin lopulta ymmärretyksi. On myös pakko oppia nauramaan itselleen, kun kerta toisensa jälkeen 葫 (ninniku; valkosipuli) ja 筋肉 (kinniku; lihas) menevät iloisesti sekaisin. ”Oon painava, koska mulla on niin paljon valkosipulia!” (Tän viikon paras oli 掃除機 (soojiki; imuri) ja 正直 (shoujiki; rehellisyys)).

Edellä mainitun kirjeen lisäksi illalla kotona postiluukusta löytyi kirje tädiltäni (Kiitos!). Siinä kerrotiin talvisia kuulumisia Mäntsälästä ja serkuiltani oli pari kysymystä:

1) Oletko nähnyt siellä kaloja, siis eläviä, kalastettavia? 
Onpa hassu kysymys! Taitaa olla kalamies kysymässä… Vaan kun asiaa tarkemmin ajattelee, niin enpä ole tainnut nähdä. Sen sijaan Busanissa, Etelä-Koreassa käydessä kävin kalatorilla kävelemässä. Siellä oli molsketta.

2) Oletko syönyt sushia? 
Kyllä olen syönyt muutamaan otteeseen. Suosikkini on kappamaki, siis kurkkurulla. Ruoasta sen verran, että aamupalaksi teen itselleni ja mummolle miso-keittoa, jonka lisäksi syödään kipollinen tai kaksi riisiä (osaan jopa käyttää riisinkeitintä). Riisin kanssa syödään aina tsukemonoa. Lounas syödään laatikosta ja illallissuosikiksi on muodostunut nabe, koska se on herkullinen, helppo ja nopea laittaa. Eilen tosin syötiin vaihtelun vuoksi sobaa. Ylipäänsä tykkään japanilaisesta ruoasta tosi paljon.

Jotkut tapaamistani ihmisistä ovat muuten ihmetelleet, että miten suomalaiset jaksavat syödä enemmän kuin kolme kertaa päivässä. Sanokaapa se! Ja hei sanokaa tai pikemmin kysykää lisää kysymyksiä, niihin on kiva vastata!

Arjen maisemia

Matkalla vapaaehtoistyöpaikalta kotiin Japani näyttää tältä.

Yleisön pyynnöstä: Tama-chan

Tama-chan lattialla, Tama-chan lämmittimen edessä, Tama-chan naukuu,Tama-chan sylissä!

Auringon juurella: Rajoilla

Laitettakoon tämä tänne arkistoinnin merkeissä… Julkaistu Karjalaisessa 8.1.2013

Puolen vuoden vapaaehtoistyöjaksoni on nyt puolessa välissä. En kuitenkaan ole tehnyt töitä enää useaan viikkoon, sillä joulukuussa viisumini meni umpeen, ja minun täytyi poistua maasta vähintään kymmeneksi päiväksi. Niinpä lähdin hieman jännittyneillä mielin matkustajalautalla Busaniin, Etelä-Korean toiseksi suurimpaan kaupunkiin. Matka oli toisaalta harmittava katko kielen kannalta, mutta toisaalta mukava hengähdystauko Japanin arjesta.

Kotopuolessa olin ollut turhautunut jo jonkin aikaa.  Isäntäperheeni oli alkanut näyttäytymään lähinnä ärsyttävänä ja ymmärtämättömänä, ja toivoin saavani olla mahdollisimman paljon joko poissa kotoa tai omassa rauhassani.  Järkeni yritti analysoida tilannetta ja omatunto kehotti katsomaan peiliin, mutta tunne vei lopulta aina voiton. Oli hankalaa katsoa toista ihmistä silmiin ja hymyillä samalla kun oman pään sisällä huudettiin. Vapaa-aikanani pakenin huoneeseeni palelemaan upottaakseni itseni internetin huvituksiin ja pitääkseni yhteyttä Suomeen. Kulttuuriin sopeutumisen kynnysvaiheen klassisia piirteitä! Lähdin Koreaan samalla syyllisyyttä ja helpotusta tuntien. Millaistakohan olisi palata takaisin?

Matkan alku sujui mutkitta, mutta viidentenä päivänä sairastuin. Jouluaattona kärvistelin yksinäni hostellin olohuoneessa juhla-aterianani teetä ja paahtoleipää, ja toivoin saavani verkosta kiinni edes jonkun juttekaverin. Kiireettömin ja yksinäisin joulu ikinä.

Päivien kuluessa tauti ei hellittänyt millään, pikemminkin päinvastoin. En muista, milloin viimeksi ulkomailla sairastaminen olisi ollut melkein pelottavaa. Kipeänä ollessa oma haavoittuvaisuus, riippuvaisuus toisista ihmisistä ja avun tarve tulivat selkeästi esille. Uppo-oudossa ympäristössä reissun päällä oleminen vain korosti asiaa. Minua majoittaneet sohvasurffarit olivat hyvin ystävällisiä, mutta kuitenkin odotin pääsyä kotiin –Japaniin, tutun ja turvallisen isäntäperheen luokse.

Paluu olikin helppo. Vapaaehtoistyöntekijäksi ilmoittautuminen herätti rajalla sen verran epäilyksiä, että rinkkani sisältö haluttiin tarkistaa, mutta siinä vaiheessa paperiasiat olivat jo selvät. Paikallisjunan ikkunasta näkyneet maisemat tuntuivat olevan oikein paikoillaan, vaikka muistin joskus aikaisemmin inhonneeni japanilaista kaupunkinäkymää. Ymmärsin kuulutuksia, hymyilin vastapäätä istuville matkustajille ja nukahdin huoletta patterin lämpöön.

Takaisin kotona Hiroshiman nurkilla pystyin lopulta päästämään irti omasta ärsytyksestäni ja näkemään isäntäperheeni huolehtivana ja sydämellisenä, kuten se oli koko ajan ollutkin.

Vierailla mailla mietin useaan otteeseen, kuinka tässä maailmassa pyritään patoamaan toisiksi luokiteltuja ihmisiä muurien taakse. Kuinka ihmeessä se voisi olla kestävä tai oikeudenmukainen ratkaisu? Miksemme jaa enemmän? Kuinka voisimme nähdä itsemme paremmin toisissa ihmisessä ja sallia heille samoja asioita kuin itsellemme?

Isäntäperheistä

Japanilainen perhe. Mitkä ovat ensimmäiset mielleyhtymät?

Ehkä isä tekee hulluna töitä eikä ole läsnä, itsestään melua pitämätön kotiäiti nousee ensimmäisenä ja menee nukkumaan viimeisenä, ja perheen kaksi lasta hikoilevat koulussa, jonka lisäksi harrastavat musiikkia tai liikuntaa. Tunteista ei puhuta, eikä varsinkaan halailla. Iltapalan aikaan katsotaan telkkarista jotain meluista visailua.

Kumanon isäntäperheestä taisin kirjoittaa aikaisemmin muutaman rivin. Äidin ja 27-vuotiaan pojan välinen dynamiikka oli toisinaan raskasta seurattavaa varsinkin, koska kielitaito ei riittänyt ymmärtämään sanaharkkojen sisältöä, syytä saati mahdollisesti pitkälle ulottuvaa historiaa. Useasti teki mieli antaa veikalle korvatillikka tämän käyttäytyessä mielestäni törkeästi äitiään kohtaan.

Jo aikaisessa vaiheessa okaasan ryhtyi pitämään minua tyttärenään, mikä toisaalta lämmitti mieltä, mutta mikä toisaalta muuttui ajan myötä ahdistavaksi. Tuntui, ettei minulla oikein ollut omaa elämää. Olin tyytyväinen, kun iltaisin aterian jälkeen sain olla omassa huoneessakin -joskin seinän takana pauhaava olohuoneen televisio esti illuusion yksityisyydestä, eikä koneella istuminen juurikaan edistänyt kielen oppimista. Tottakai olen kiitollinen monesta asiasta, ja samalla huojentunut, että nyt on toisin.

Täällä Chinossa kolmihenkiseen isäntäperheeseen kuuluu talon emäntä, hänen 93- tai 94-vuotias äitinsä sekä kissa Tama-chan, joka on saanut nimensä kuuluisan kabukinäyttelijä Tamasaburon mukaan. Kissa huolehtii ulkoilemisestaan avaamalla liukuovet itse, joten suurimman osan ajasta sisällä vetää. Televisiota ei ole, joten illat kuluvat keskustellen. Ruokapöydässä mummoa täytyy vähän väliä muistuttaa syömään, ja kun hän kiepsahtaa takaisin vessakäynniltä, tiedustellaan vieläkö ummetus on jatkunut.

Ennen nukkumaanmenoa halataan.